TARINA

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  TUHO  

 

Se alkoi niin äkkiä. Ensin stressataan ja puhutaan päivät pitkät töissä siitä, että kolmas maailmansota on meidän kynnyksellä. Mietitään, kuinka moni siltä kamalammalta osuudelta sotaa säästyy, vai säästyykö. Media on yksi suuri kaaos. Ihmiset väittelee siitä, mitä tulisi tehdä. Mielenosoituksia, rauhan marsseja. Ikäviä tarinoita Venäjän toiminnasta. Osa meistä kai ajatteli, että halailemalla ja sateenkaarilipuilla parannetaan maailma, samalla kun rasistiset sovinistipaskat laittoi hanttiin yhä aggressiivisemmin. Siis kaikkialla, ei vaan pohjoisessa. Mutta eihän sillä ollut mitään väliä. Ei meidän valtiot oikeasti taistelleet mistään homojen oikeuksia vastaan tai puolesta, vaikka uskonto ja sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä oikeudet oli loistava juttu lietsoa ihmisiä myönteisemmiksi sotaa kohtaan.

 

 

Hassua, miten paljon siitä sodasta paasattiin ja yhden helvetin kesän kestäneessä hetkessä, sillä sillä, eikä Venäjällä, ollutkaan enää yhtään mitään väliä. Joskus miettii, pelättiinkö me jo 90-luvulta lähtien enemmän voittamatonta pandemiaa, vai kolmatta maailman sotaa? Kummankaan ei koskaan uskaltanut uskoa muuttuvan todeksi, joten kai ihmiskunnan karma oli sitten saada molemmat.

 

 

Kukaan ei tietenkään osannut iloita, että tulitukset jätettiin tauolle, kun ihmisiä alkoi ihan itsellään lakoamaan yksi kerrallaan. Oireista kerrottiin tv:ssä. Ja radiossa. Ja lehdissä. Ja tietty internet oli koko hommaa pullollaan. Koulussa. Töissä. Terveyskeskuksissa. Osa mediasta maalaili yhtä kamalia kauhuskenaarioita siitä viruksesta kuin aikanaan lintuinfluenssasta ja niistä muista. Höpötetään vastalääkkeistä ja niiden kehittämisestä. “Okei”, ajatteli moni: “Ehkä tämä jää jälleen vain kehitysmaiden ongelmaksi paria epäonnekasta turistia lukuun ottamatta-- siis ihan niin kuin ennenkin.”

 

 

Se lähti ironisesti Etelä-Amerikan paremmilta alueilta, ei slummeista. Sitä virusta kai alettiin kutsua Providencia-virukseksi, noin niin kuin paikan mukaan. Sinänsä huvittavaa, että sellainen pikkupaikka sai kantaa kunnian koko maapallon saastuttamisesta.

 

 

Viimeistään silloin, kun ihmiset tajusi, että virus on rantautunut oman valtionsa rajoille, ymmärrettiin viimeistään linnoittautua oman kodin nurkkiin niin, että jokunen oli tajunnut rohmuta säilykkeitä, kuivamuonaa, vettä-- jotain millä elää vähän aikaa. Kun me oltaisiinkin vain tiedetty, että siitä ei ollut suurimmalle osalle mitään apua. Oli vain alusta asti ollut liian myöhäistä yrittää pelastautua, koska mitään vastalääkettä ei ollut ehditty kehittämään niin nopeasti etenevälle taudille.

 

 

Useimmat meistä joutui katsomaan, kuinka läheiset kitui ja kärsi viruksen aiheuttamat oireet ja kuoli siihen. Se oli se ulkonaliikkumiskielto, joka laitettiin voimaan globaalilla yhteisymmärryksellä pandemian alkuvaiheella. Sen jälkeen aika kului päivästä toiseen, odottamassa, toimisiko radio tai televisio niiden ruumiiden kanssa ja katsoen, kuinka ruoka ja vesivarannot vaan ehtyy ehtymistään. Ilmeisesti oli täysin aluekohtaista, toimiko missään päin maailmaa esimerkiksi sähköt… Tai lämmitys. Jotkut hullut kai uhmasi sitä ulkonaliikkumiskieltoa omalla hengellään ja kävi hautaamassa ruumiit omaan pihaansa. Ne, jotka uskalsivat, antoi armokuoleman läheisilleen tai ottivat itseltään hengen. Voi vain arvailla, kuinka moni niistä olisi saattanut lopulta pelastua, jos ne olisi jaksaneet loppuun asti.

 

Ongelma olikin: Kukaan ei vielä tarpeeksi ajoissa oikein varmaksi tiennyt, miten virus oli päässyt leviämään ja miten se jatkaisi etenemistään. Arvioidut kuolinluvutkin ennen median romahtamista olivat hyvin karkeita. Ei kukaan tiennyt koko totuutta.

 

 

Aika monelle oli jäänyt ainakin hämärä muistikuva mieleen, kun eräs sveitsiläinen poliittinen bloggari oli vuonna 2011 pyörinyt kanssa jossain talk-show-ohjelmissa telkkarissa. Myöhemmin se sai kai sai valtionsa parlamentista oman tuolinsa. Ei saanut mitään samanlaista huomiota kuin Al Gore ilmastonmuutospuheillaan, ei tietenkään, mutta ainakin se oli ihan hyvän näköinen. Eihän kukaan halunnut uskoa siihen, että jossain vaiheessa tulisi joku mutanttivirus, joka vaan pyyhkäisisi meidän maapallo-paran suurimman ongelman, eli ihmiset johonkin maton alle yhdellä huitaisulla. Ei meidän elinaikana.

 

 

Tv:ssä oli niillä, jotka sähköä olivat saaneet, pyörinyt sama tiedote joka päivä. “Kansalaisia kehotetaan pysymään ainoastaan sisätiloissa, ruoan säännöstely on suositeltua. Odottakaa lisätietoja.“ Ei mitään ohjeita siitä, miten viruksen oireita tulisi hoitaa… Kun sitä oli jatkunut tarpeeksi kauan, tuli miettineeksi, kuolikohan tuon tiedotteen tekijäkin jo muutama päivä sitten ja olikohan sekin ollut vain joku paikkaajan paikkaaja edellisen kuukahtaneen televisiotyöntekijän tilalla. Tekikö kukaan yrityksiä meidän pelastamiseksi, vai oliko tämä tässä?

 

 

Oli aika yllätys, kun yhtenä päivänä tuli vaihtaneeksi kanavaa. Leikkisän ilkikurisesti toisilleen hymyilevät kahden miehen hyvin puetut ylävartalot ilmestyivät ruudulle. He kättelevät toisiaan. Toinen letkauttelee kevennyksiä perinteisen amerikkalaisen talkshow-isännän malliin, samalla, kun harmaaseen siistiin pukuun laittautunut vieras asettuu nojatuoliin.  Se on se sama sveitsiläinen ihmiskunnan tuho- ja uudelleennousuteorioiden väläyttelijä jälleen, Paul Faust, se bloggari. Hän vastaa isännän tervehdykseen yllättävän sujuvalla englannilla. Yleisö nauraa ja hurraa mukana vapautuneesti heidän lämmitellessä yhä keskustelua käyntiin.

 

 

Tuntuu melkein irvokkaan iloiselta katsottavalta, kun tietää, että maailma mädäntyy samaan aikaan, kun nämä miehet juttelevat räätälöidyissä puvuissaan.

 

 

Hetken katsottua, ymmärtää että show on tosiaan vanha, muutaman vuoden takaa. Kun se loppuu, se alkaa pyöriä uudestaan. Ja uudestaan. Shown aikana, Faust on esitellyt näkemyksensä siitä, miten ihmiskunnan tulisi rakentaa uusiksi sen jälkeen, kun se on kerran tuhoutunut. “--Siis tietenkin, jos voidaan olettaa, että meistä maailman vaarallisimmista eläimistä kukaan, on tällaisen tuhon jälkeen elossa perustamaan uutta valtiota. Ehkä pitäisikin suunnitella eläinten vallankumousta, jos tuleekin eläinten ylivalta, ainakin noin lukumäärällisesti?” isäntä heittää kevennyksen ilmeisen tarkoin suunnittelemansa väliin. Siihen Paul Faust naurahtaa itsekin, eikä selvästikään ota kommenttia kritiikkinä: “Ehkä meidän sitten pitäisi alkaa varautua jo nyt kilpailuun: Muista Paul, eläimille oma paikka hallituksesta”, hän on juttelevinaan itselleen. Yleisö naurahtaa. Faust vakavoituu. “Jos tarkkoja ollaan, bakteerithan ovat pieneliöitä. Bakteerit tappavat joka päivä ihmisiä. Esimerkiksi keskiajalla valtavasti ihmisiä kuoli ruttoon. Periaatteessa siis eläimet ovat jo aloittaneet vallankumouksensa ja sama sota on jatkunut meidän planeetallamme ihmisiä ja eläimiä kohtaan jo vuosituhansia. Henkilökohtaisesti en usko bakteerin aiheuttamaan kovin kattavaan joukkotuhoon, kuten itse jo ilmaisin. Meidän vastustuskykymme jää lopulta alakynteen liian älykkään viruksen alla.”

 

 

“Kun sanot älykkään, onko tällä jotain lisämerkityksiä, joihin viittaat? Olethan tunnettu livauttamasta termiä biologinen sodankäynti useissa haastatteluissa ja blogiteksteissäsi useampaan väliin.”

 

“Olen siinä myös tunnetusti varovainen. Puhun biologisesta sodankäynnistä erittäin vakavasti, kyllä, mutta ymmärrän myös, että lopulta meidän kohtaloamme ihmiskuntana säätelee monet tekijät, joita emme osaa arvioida etukäteen. On jutun takana ihminen tai ei... Media tuntuu unohtavan, että vaikka teen ennusteita, joiden toteutumiseen uskon, ymmärrän että on aina mahdollista tapahtuvan jotain muuta arvaamatonta, joka vaikuttaa meihin globaalilla tasolla. Perhosvaikutus on yksi lähestymiskanta ymmärtää tätä asiaa, mutta siihen emme taida tällä ajalla ehtiä paneutumaan."

 

“Moni varmasti välillä miettii: Osuuko esimerkiksi jättimäinen meteoriitti jossain vaiheessa planeettaamme?”

 

“Ehkä, mutta se ei ole meidän käsissämme. Voimme esittää arvailuja, mutta minusta on aina ollut mielenkiintoisempaa keskittyä meidän ihmisten säätelemiin todennäköisyyksiin. Sen sijaan-- tässä pääsemme vihdoin asian kantaan-- olemme ehtineet todistaa jo lukuisia epidemioita, jotka ovat yrittäneet peitota meidän älykkyydellä kehittämämme lääkinnälliset keinot torjua nämä yritykset. Olemme todistaneet, kuinka virukset kehittävät vastustuskyvyn yhä uusille luomillemme lääkeaineille, bakteerit antibiooteille. Milloin luulet, että tulee virus, joka onnistuu yrityksessään, emmekä me yksinkertaisesti ole osanneet varautua? Virusten kehittyminen ei ole täysin meidän hallittavissamme, se on ollut realiteetti jo vuosisatoja. Mikäli sellainen ei leviä luonnostaan, tapahtuu se ihmisen omasta uteliaisuudesta ja suuruudenhulluudesta hallita maailmaa.”

“Uteliaisuus ei siis tosiaan tappanut ainoastaan kissaa?”

“Voi olla näin ja minun teoriani mukaan se tulee tapahtumaan nopeammin kuin ilmastonmuutos.”

 

 

Ei kukaan olisi oikeasti halunnut muistaa Faustia minään muuna kuin intohimoisena poliitikkona ja bloggarina, joka täytti karismakiintiönsä pyöriäkseen telkkareissa ja joskus muuallakin mediassa. Mutta sitten meidän oli pakko. Meillä ei ollut enää mitään. Faustilla oli varasuunnitelma ja visio tulevaisuudesta, joita ei näyttänyt olevan jäljellä kellään muulla. Ja se oli hyvä suunnitelma, tuntui ainakin siltä-- siis jos olisi tarpeeksi innokkaita toteuttamaan sitä.

 

Vihdoin tuli päivä, yksitellen eri seuduilla, kun alueille saatiin kytkettyä sähköjä sen verran, että radio ja televisio tulivat ilmoittamaan: “Pandemiaan on löydetty vastalääke. Odottakaa kotonanne edelleen lisätietoja. Alueellesi lähetetään hakijoita turvapaikkaan muutaman päivän sisään. Säännöstelkää edelleen ruokaa.” Samalla kanavalla, jolla Faustin ohjelmaa oltiin näytetty, väläytettiin ohjelman lisäksi nyt symbolia: Kultaista feenikslintua palavan kaupungin yllä punaisella taustalla. Ei lisätekstiä.

 

 

Äkkiä naapureista ne jotka olivat selvinneet, ottivat yhteyttä: “Polttakaa talonne, ne ovat tulossa hakemaan meitä! Poltetaan ruumiit ja tautipesäkkeet!” Niinpä lokakuun lopussa monessa kolkassa maailmaa kohosivat valtaisat liekit, kun ihmiset kiihottivat toisiaan polttamaan kaiken taakseen jätettävän, ilman lääketieteellisiä perusteluita.

 

Joillekin se merkitsi hautajaisia. Toiset näkivät liekit toivonsa symbolina. Televisiokanavan yksinkertainen kuva feenikslinnusta oli saanut suuren osan jäljelle jääneistä ihmisistä toimimaan yhtenäisesti, kuin tilanne olisi vaatinut jotain rituaalia, jolla kunnioittaa heidän rotunsa kaatumista… tai selviytymistä.

 

 

Vanhaan ei ollut enää paluuta.

 

 

 

  PELASTUS  

 

Liekkien lokakuun jälkeen ne haki meidät, kuten lupasi. Niille, jotka ei halunneet lähteä, sanottiin että se on kuolemantuomio jäädä. Joillain yksittäisillä tyypeillä, joilla oli oireiden jäänteitäkään, ei annettu nousta kuljetusvälineisiin. Kuskeilla ja työntekijöillä oli kaikilla suojahaalarit ja sellaiset hengitysmaskit. Meitä kohdeltiin ystävällisesti, vaikka ei niillä matkoilla ollut paljoa, mistä jakaa, kuten ruokaa. Tunnelma oli kireä tai lohduton. Öisin oli aina joku, joka itki ja totuus on, ettei kaikki selvinneet matkasta. Rekasta ei saanut poistua ulos, kuin luvalla ja valvonnan alaisena. Ei ollut kysymystäkään, että menehtyneiden ruumiita olisi tuotu meidän tulevaan turvapaikkaan, henkiinjääneiden yhteiseen kotiin haudattaviksi.

 

Lopulta me saavuttiin sinne. Toisilla matka oli ollut moninkertaisesti pidempi kuin toisilla. Oli talvi. Sijainniksi ilmoitettiin Keski-Eurooppa. Joissain rakennusten kyljissä saattoi ihan hyvin lukea saksaa, tšekkiä tai puolaa, riippuen mille puolelle aluetta oli tullut sijoitetuksi.

 

Olosuhteet meidän turvapaikassa oli todella steriilit. Me saatiin T1L-nimistä lääkettä, joka oltiin kehitetty Ranskassa. Siellä NéoLab-nimisen rahoituksista riippumaton tutkimuslabran selviytynyt henkilökunta oli välittömästi riittävän tehokkuuden löydyttyä antanut nopeasti lääkkeelle siunauksen. Ilmeisesti ne oli kehitelleen sitä yötä päivää keskeneräisen kokeilun pohjalta ja jopa onnistuneet saamaan sen jotenkin tuotantoon.

 

Meidät pestiin ja käsiteltiin pistävänhajuisilla kemikaaleilla. Meidän vanhat vaatteet poltettiin ja puettiin enimmäkseen sekalaisiin haalareihin, jotka näytti tehdastyöntekijöille tarkoitetuilta (joissakin itse asiassa oli jotain yrityslogoja kiinnitettynä). Niiden kangas tuntui uudelta ja kovalta, mutta tietenkin ne pehmeni myöhemmin käytössä. Joskus paljon myöhemmin me saatiin tavallisempia vaatteita, jotka oli kaikki kierrätettyjä ( ja samalla tavalla pistävän hajuisia nekin). Ei ollut varaa tunteilla siitä, millainen edellinen omistaja oli mahdollisesti ollut, mutta tuhka tai savi, multa ja madot oli niille nykyään varmaan aika läheisiä elementtejä.

 

Jokaisesta rajojen sisälle saapuneesta kirjattiin parhaan mukaan tiedot. Nimi, ikä, syntymäaika, alkuperäinen maa, sairaudet, samoin koulutus ja työhistoria. Joskus kielimuuri oli esteenä. Silloin papereihin merkittiin nimen kohdalle koodi ja syntymäajan paikalle löytöpäivä odottamaan, että jostain löytyisi tulkkaaja oikeita tietoja varten. Kaikki sai käteensä viivakooditatuoinnin, josta kieltäytyminen ei ollut vaihtoehto. Jos ei suostunut, siihen pakotettiin.

Meille sanottiin, että koodiin olisi varastoituna meidän uusi identiteettimme, eräänlainen passimme oikeuksiin ja omaisuuteen elämään valtion rajojen turvallisella puolella. Koodista näkisi myös, milloin henkilö on lääkitty, mikä oli yksi tärkeimpien asioiden joukossa meidän selviytymisen kannalta. Aika monelle valkeni vasta tässä vaiheessa, että me oltiin oikeasti rakentamassa yhteiskuntaa niistä tuhkista, jotka meidän eilinen maan päällä oli meille jättänyt. Ja että tässä uudessa paikassa tulisi olemaan ihan omanlaisensa pelisäännöt.

 

Ainakaan telttaolosuhteet ei olleet mairittelevat. Meitä oli loppujen lopuksi niin paljon, että parhaiten lämpöä saavutettiin nukkumalla vieraiden kanssa vastakkain. Välillä tuntui, että jossain päin syntyi väkivaltaisuuksia ja jotkut yritti piilotella salaa mukanaan tuomaa omaisuutta. Mutta kun se löydettiin, se myös tuhottiin, vaikka se oli ehkä vähän ylireagointia.  Ne saattoi olla kuulemma potentiaalisia tautipesäkkeitä. Välillä telttoihin ja parakkeihin suihkutettiin taas sitä ainetta, joka aiheutti joillakin hengitysongelmia.

 

Suuri osa kadotti lähimmäisensä lajittelussa, tai ei olleet varmoja siitä, oliko niistä joku, jos ketkään selvinneet virukselta. Kolmen kuukauden ajan majoitustiloihin tuotiin rekoilla, joskus linja-autoilla lisää väkeä, kun ensimmäiset oltiin jo sijoitettu uusiin asuntoihin. Toiset joutui odottamaan pidempään.

 

Jotkut halusi edelleen odottaa, koska ne toivoi, että tapaisi kadonneet lähimmäisensä. Arvata saattaa, että eihän niistä lähes kukaan selviytynyt.

 

 

 

  PELKO  

 

Jos hätämajoituksessa ei ollut lopulta löytänyt omaisiaan, joutui muuttamaan seka-asuntoihin yhteen täysin vieraiden kanssa. Se oli tosi yleistä. Joillekin niistä tuli oikean perheen veroinen sitten myöhempinä aikoina. Asunnoissa oli niukasti kalustoa (jokaisesta löytyi televisio tai radio) ja haisi samalle pistävälle aineelle, jota meihin suihkutettiin hätämajoituksessa valtioon saavuttaessa. Voimakkaiden kemikaalien tuoksusta huolimatta ilmassa leijaili hetkittäin edelleen kuoleman katku.

 

Oli kova huoli, että meidän vihattu virus, jonka syyskuisia bileitä maapallolla kutsuttiin nyt Suur-Surmaksi, keksisi tavan mutatoitua joksikin uudeksi ja tuntemattomaksi. Me saatiin pian varmistuksen siitä, että kaiken tämän takana oli jonkun kehittelemä biologinen ase-- ihan kuten Faust oli ennustanut. Virallisesti koko kauhun takana ollut taho jäi tuntemattomaksi, mutta useimmat tänäkin päivänä syyttää USA:ta.  Jonkun aikaa liikkui villejä huhuja siitä, että USA:n hiljattain perääntynyt presidenttivaalien ehdokas Ted Cruz olisi liittynyt jotenkin Providencia-viruksen suunnitteluun ja se meinasi aiheuttaa jopa aika pahoja kahakoita meidän selviytyjien kesken. Mutta siitä tehtiin nopeasti loppu. Poliisit tuli tällaisen väliin ja niillä oli aseita. Meillä yleensä ei.

 

Sinä päivänä, kun kerrottiin, ettei selviytyjiä enää etsittäisi, meinasi nousta kaaos. Moni vaan vähättelemättä sekosi. Me totta kai tiedettiin sen taudin tappaneen suurimman osan, mutta tässä vaiheessa julkaistut tilastoarviot oli meille kaikille lopulta järkytys. Alle puoli prosenttia maailman väestöstä oli selviytynyt Keski-Eurooppaan. Loput oli varmasti kuolleita ennemmin tai myöhemmin. Isommiksi jehuiksi nousseet tyypit oli tutkineet asioita ja joutui pahoitellen kertomaan, että meillä ei ollut enää varaa jäädä odottelemaan ja tuhlata resursseja etsimiseen, jatkuvalla ihmisrodun vaaraan saattamisen uhalla.

 

Meidän valtio olisi tästedes suljettu kaikelta vapaalta liikkumiselta sen ulkopuolelle, koska ihmisen kehittelemä tauti oli kavala ja jo tähänkin asti käyttäytynyt täysin arvaamattomasti. Käytännössä ilman valvontaa ja suojavarustusta sen jatkuvasti laajenevien rajojen ylittäjät olisi tuhoontuomittuja kuolemaan.

 

Ja jehut oli ihan oikeutetusti peloistaan. Rajan lähelle yrittäviä eläimiä ilmeisesti ammuttiin ja tutkittiin aktiivisesti viruksen kehittymisen varalta. Heikentyneen viruksen kantajia suuri osa. Mutaatioherkkyys uudeksi, vieläkin älykkäämmäksi virukseksi oli kuitenkin tosi korkeaa luokkaa ja meidän resurssit rajalliset. Ne kasvottomat paskiaiset oli kehitelleet ihmiskunnan historian pimeimmän sotkun, oli se vahinko tai ei (tästäkin oli hiljaa eriäviä mielipiteitä). Nyt me saatiin siivota raataen niiden jälkiä ja jatkaa Suur-Surman varjossa elämistä.

 

Ilmeisesti meistä pieni osa pääsi heti parempiin ja vähemmän fyysisiin töihin esimerkiksi Kehdon uuteen valtion päämajaan Torniin. Sitä varten kyseltiin kielitaitoa, vanhaa ammattia ja tehtiin jotain psykologisia testejä. Kai sinne sitten otettiin viisaat ja osaavimmat. Me muut päädyttiin juuri siihen työhön, johon pystyttiin parhaiten, eikä siitä voinut juuri valittaa, ellei pystynyt jotenkin todistamaan, että voisi omilla taidoillaan olla merkittävästi hyödyttävämpi jossain toisessa pestissä. Kaikki joutui tekemään jotain. Alkuvuosina iso osa hommista oli jollain tavalla fyysistä.

 

Mutta töiden ja asunnon myötä pikkuhiljaa elämä alkoi näyttää valoisammalta, koska se alkoi ottaa piirteitä keskimääräisesti meidän kaipaamasta rutiinien turvallisuudentunteesta. Se muistutti meitä arjesta. Samalla turvallisuutta lisättiin toisin keinoin ja virkavallan määrät alkoi kasvaa. Niitä alkoi olla näyttävä rivistö yhtenevine pukuineen vähän joka sektorin nurkilla jo ihan lyhyessä ajassa. “Rauhan vuoksi, mitä vain”, me ajateltiin.

 

Joulukuun 2016 loppu koitti ja jotenkin me todettiin selviytyneemme alun kauhusta, kaaoksesta ja epävarmuudesta hengissä.

 

 

  KOTI  

 

1.1.2017 Uusi valtio nimettiin “Cunabulumiksi”, eli Kehdoksi ja me saatiin oma lippu, kansalliskielet sekä perustuslaki. Paul Faustista oli tullut monille vapahtajanomainen keulakuva ja nyt viimeistään loputkin oppi miehen nimen. Siinä se oli taas puhumassa, kuten siinä tuhatkertaisesti toistuneessa talkshow-ohjelmassaan, mutta nyt vain puhujanpöntön takana Sektorin 0:n toriaukealla ja elävämpänä kuin koskaan. Jos oli tarkkana, niin saattoi huomata, ettei se heittänyt enää vitsejä eläinten valtaamista hallituksista ja näytti sellaiselta, miltä pitkään stressanneet tyypit yleensä näyttää. Se puolestaan teki siitä jotenkin kypsemmän ja vanhemman oloisen. Siis ihan niin kuin oikean kärsineen valtion Puheenjohtajan. Ketään ei tuntunut kiinnostavan kyseenalaistaa Faustin paikkaa. Jos se ei olisi tajunnut kavuta kunniapaikalleen itse, niin ihmiset olisi varmaan nostaneet sen väkivalloin joka tapauksessa.

 

“Faust pelasti meidät kaikki”, oli yleisolettamus, jota monet mielellään seurasi, kunnes Faust itse ensimmäisissä Kehdon live-televisioinneissa kiersi kunnian. Idea “maailmanlopun” jälkeisestä tulevaisuuden valtiosta, jonka mies esitteli tarkasti kirjassaan Imagine, oli hänen, mutta oli muiden tahojen ansiota, että se oltiin laitettu toteutukseen. Useiden valtioiden enimmäkseen nimeämättömät varakkaat yksityishenkilöt tai joissain tapauksissa yritykset olivat tehneet yhteistyötä globaalien mullistuksien varalta ja valmistautuneet johonkin Suur-Surman kaltaiseen jo vuositolkulla eri puolilta maailmaa käsin. Ei jäänyt silti kysymystä siitä, miksi Faust oltiin nostettu kultaiselle valtaistuimelleen Neuvoston ja koko Kehdon yhteiseksi ääneksi. Ilman hänen aiemmin aavistuksen radikaaleina pidettyjä ajatuksiaan, me ei oltaisi oltu siinä, vaan jossain sellaisessa paikassa, jota kukaan ei halunnut edes kuvitella. Me oltiin aidosti kiitollisia.

 

Kesti tovi, kun eri kansallisuuksien ihmiset sulatteli kuulemaansa julistusta. Sitten tapahtui jotain spontaania. Yhden tuoreen valtion kansalaisen esimerkistä kaikki nosti oikean käden rinnalleen ja muodosti vasemmalle puolelle toisella kädellään etu- ja keskisormella rauhanmerkin. Kaikki tämä näkyi myös televisiossa ja kuultiin selostajan avustuksella radiolähetyksessä.

 

Tätä seurasi Faustin kuuluisa puhe uuden valtion puolesta.

 

“--Selviytyjiksi olemme syntyneet ja selviytyä meidän pitää. Otamme tänä päivänä kansana opiksi vanhoista virheistä, joista toisiamme vastaan käyminen oli yksi suurimmista. Meidän velvollisuutemme on pitää kiinni siitä lahjasta, jonka lähimenneisyytemme tuska on meille antanut: Uusi alku. Otamme jokainen yhdessä vastuun, ettei sota löydä sijaa elämästämme enää koskaan.”

 

Kehto teki julistautumisensa jälkeen nopean linjauksen (ja monia muitakin linjauksia), että väkivaltaisuus ja ihmisryhmiä vastaan muiden kiihottaminen oli tiukasti kiellettyä uudessa valtiossa ja niin rikollisuus saatiin kitkettyä minimiin varsin lyhyessä ajassa.

 

Kaikki rikolliset laitetaan raskaimpiin ja vaarallisimpiin töihin valtion rajoille, laajentamaan Kehtoa. Näistä rikollisista ketään ei koskaan ole palautettu takaisin, vaan se on ollut niiden uusi elämäntehtävä. Ei siis kannata töpeksiä. Ja jotta asiat ei olisi liian helppoja, kuukauden välein yksi arvottu rankimman luokan rikollinen teloitetaan julkisessa televisioinnissa. Tämä kaikki on kuulemma tarpeellista rauhan säilyttämiseksi, eikä monikaan meistä ole ollut näkyvästi juttua vastaan, lukuun ottamatta yhtä eksynyttä yksinäistä Sutta.

 

 

 

  TAIVAS  

 

Vuosi 2027. Tänään me eletään päivä kerrallaan kiduttavassa hiljaisuudessa, jota valtio kutsuu rauhaksi. Jotkut kai pitää siitä: Ne tykkää Kehdon hellän tiukasta syleilystä, joka meinaa tukahduttaa seittiä muistuttaviin kääreisiinsä. Kulttuuri, joka me ollaan luotu, on ulkoisten ja sisäisten kahleiden kulttuuri. Äärimmäinen rauhan tavoittelu on tehnyt yksilöllisyyden esiin tuomisesta tabun. Meidän lapset ehkä näkee valon, jos ne on onnekkaita, kun valtiota laajentamalla saadaan koko ajan lisää resursseja käyttöön. Ehkä joku päivä niiden ei tarvitse enää raataa. Mutta pelkoja on, että tää systeemi ei koskaan muutu. Jatketaanko me niin kauan, että ollaan saatu vallattua takaisin koko maailma?

 

Kukin saa olla onnellinen jokaisesta eletystä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Joskus kuitenkin tuntuu, kuin jokin tässä systeemissä mättäisi ja pahasti. Muukin kuin ikuinen raataminen, ilman merkittävää elinolosuhteiden parantumista. Kymmenen vuotta tätä samaa, vain hitaasti kehittyvää harmautta.

 

Ja jotkut kutsuu tätä paratiisiksi.